Jussi Heikkilä: Talven varalle, Höyry-galleria 22.7. -31.8.2011

////Jussi Heikkilä: Talven varalle, Höyry-galleria 22.7. -31.8.2011

Jussi Heikkilä: Talven varalle, Höyry-galleria 22.7. -31.8.2011

Kun muotoilija Simo Heikkilän näyttely Höyry-Galleriassa päättyi, hänen veljensä kuvanveistäjä Jussi Heikkilän näyttely avautuu. Ensimmäisen kerran heillä oli yhteinen näyttely Korpilahden Vanhapappilassa vuonna 2003. Tänä kesänä he esiintyvät perätysten.

Molemmat ovat sekä valtakunnallisesti että kansainvälisesti tunnettuja taiteilijoita.

Höyry-Gallerian näyttelyissä on yhtä tärkeää huomata, että veljeksillä on vahva yhteys myös Korpilahteen. Kesämökki Korpilahden Hyrkkölässä merkitsee välitöntä suhdetta Päijänteen järviluontoon. Se on paitsi henkinen pakopaikka, myös taiteellisten ideoiden synnyttäjä ja täsmentäjä. Juuri sieltä löytyy muun muassa Jussi Heikkilän suuri aihe, Saunapolku.

Jussi Heikkilän näyttely koostuu viime vuosien tuotannosta ja huipentuu aivan uusiin teoksiin. Viime syksynä hänellä oli yksityisnäyttely galleria Amassa Helsingissä. Silloin laatimani tiedote soveltuu hyvin myös Höyry-Gallerian näyttelyyn:

Jussi Heikkilä on todennut, että yleensä sisältö määrittelee sen, mitä materiaaleja ja miten hän teoksissaan käyttää. Tähän on vain yksi poikkeus. Joskus materiaalien vaikutus on nimittäin niin voimakas, että ne saavat ohjata myös sisältöä aivan kuin taiteilijan oppaana. Napsahduksenomainen idea leijuu jossakin siinä välissä.

Mitä moninaisimpien materiaalien työstössä saattaa tunnistaa ilmiselviä kuvanveistäjän perusominaisuuksia, mutta useimmiten lopputulos edustaa kuvanveiston lajia varsin ailahtelevasti. Heikkilä lisäksi askaroi, nikkaroi ja asettelee. Hän tekee henkisiä puhdetöitä kirkkaalla silmällä ja tarkalla kädellä.

Jussi Heikkilä kerää kulkureiteiltään erityisiä yksityiskohtia, jotka hän yhdistää toisiinsa mahdollisimman minimalistisin ja luontevin keinoin. Ei rönsyillen liikaa eikä teennäisesti liian vähän.

Taideteokset kuvastavat olemassaoloa ihmeenä, jonka ehtymätön voima on myös alati haurasta. Värähtelevä jännite niiden välillä on tarkka malli taiteilijan hermoviivalle.

Jussi Heikkilää on luonnehdittu myös käsitetaiteilijaksi. Todellinen elämys syntyykin siis vasta sitten, kun vastaanottajan aivopoimut alkavat resonoida taideteosten kanssa. Niin on hyvä tapahtua, mutta se ei silti ole tarpeeksi. Järkeä ja tunnetta on jo liian kauan eroteltu toisistaan katastrofaalisin seurauksin. Tunne olkoon siis älyn kyytipoika ja äly tunteen suojelija kuten Heikkilän taiteessa.

Vai onko siltikin syytä korostaa silmillä katsomista ja torjua sillä yliselittelyn ja pateettisuuden tökeryyttä. Sillä tavoin huomio myös kohdistuu suorimmin teosten leikinomaiseen ja iloa nostattavaan puoleen. Jos näin on, nauru synnyttääkin vetovoiman kaikkeen muuhun.

– Hannu Castrén